Toinen olennainen tarkasteltava kulma on ylävartalon kulma, joka mitataan vetämällä viiva reisiluun päästä olkapäähän (Nro 2. kuvassa). Kun tämä kulma on 0°, on ylävartalo horisontaalinen, ja kulman ollessa positiivinen, nousee ylävartalo sitä mukaa jyrkempään kulmaan. Tätä seikkaa, eli käytännössä ajoasennon mataluutta harkittaessa tulee ottaa huomioon se, että erityisesti pyöräilyn jälkeistä juoksua ajatellen matala asento kiristää takareisiä ja alaselkää, kuten loogista on.
Edellä mainittuja tutkimuksia tarkastellessa voidaan päätellä, että optimaalinen ylävartalon kulma on 0-3°, ja optimaalinen satulaputken kulma taas 79-83°, joskin tämä vain pyöräilyasennon aerodynaamisuutta ajatellen. Juoksua ajatellen sen sijaan olennaista on löytää sweet spot asennon aerodynaamisen nopeuden ja hyvän juoksun mahdollistavan asennon suhteen. Ironman –matkoilla suurin osa kilpailijoista ajaa 15-26° ylävartalon kulmalla, joten siitä voidaan päätellä tavoiteltava ylävartalon kulma sillä oletuksella, että tätä keskimääräistä havaintoihin perustuvaa aineistoa voidaan pitää suorituskyvyn kannalta olennaisena. Tätä asentohavaintodataa voidaan toisaalta pitää hyvänä esimerkkinä siksi, että suuri osa havainnoiduista kilpailijoista tavoitellee kuitenkin mahdollisimman nopeaa pyöräosuutta ja kokonaisaikaa, joten heidän ajoasentovarianssinsa lienee lähellä optimia, kun sitä tarkastellaan isosta määrästä dataa. Oletus onkin, että jokainen heistä on asetellut kilpailuun valmistautuessaan kysymyksen samalla tavalla kuin kaikkien triathlonistien se pitäisi asetella: mikä on nopein (yksinkertaistetusti: matalin) mahdollinen asento, jonka jälkeen pystyn vielä juoksemaan rennosti?